Kesäkuun lopulla sain yllättävän, mutta iloisen tiedon, että työni tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta on noteerattu Helsinki Priden vuosittaisen Ylpeys muuttaa maailmaa -tunnustuspalkinnon muodossa. Toinen tämän vuoden palkittu oli Helsingin kaupunki.
Suuri kunnia tunnustuksesta kuuluu Dreamwear Club ry:lle, jonka toiminnassa olen saanut olla vuosikausia, viimeisimpinä myös puheenjohtajana. Tässä toiminnassa olen viimeistään oppinut, että asioita voidaan saada läpi siitäkin huolimatta, että korkealtakin taholta aluksi kerrotaan, että vaatimus on mahdoton.
Toinen tärkeä opetus on ollut, että osa tavoitteista saavutetaan kertarysäyksellä, kun taas osassa tuloksen huomaa vain pitkiä aikajaksoja tarkastelemalla. Ne kertarysäykset ovat olleet yleensä lainsäädännöllisiä tai hallinnollisia muutoksia, kuten transvestisuuden poistaminen tautiluokituksesta, sukupuolen ilmaisun selkeä kirjaus Tasa-arvolakiin syrjintäperusteena ja nimilain muuttaminen sellaiseksi, että sen puitteissa nimenmuutos on aiempaa joustavampaa. Vähittäiset muutokset tapahtuvat, kun ihmisten asenteet muuttuvat niin, että olemme heille normaalimpi osa kanssaihmisiä; tämä vähentää itsestään syrjintää.
Näiden vähittäisten muutosten eteen olenkin tehnyt aika tavalla työtä, jotta lainsäädännön mahdollistamat asiat toteutuisivat myös arkielämässä. Muutos on ollut hidas, mutta kuitenkin oikeaan suuntaan etenevä. Sen vastapainoksi on kuitenkin noussut huolta siitä, että myös aktiivinen vastustus on lisääntynyt ja tullut aggressiivisemmaksi. Tämän asian pyrin näkemään omassa työssäni haasteena: Mikä saa ihmisen ahdistumaan siitä, että toista ihmistä pitää kohdella kunnioittavasti, vaikka ei hänen lähtökohtiaan ymmärräkään, ja miten tuon ahdistuksen purkamisessa voisi auttaa? Lopullista vastausta en ole tähän tietenkään löytänyt, mutta luulen huolestuttavan polarisaation purkamisen avainten löytyvän tältä alueelta.
Palkinto jaetaan taholle, jota kannustetaan sillä jatkamaan yhdenvertaisuus- ja tasa-arvotyötä. Tässä tapauksessa palkitsematta jäivät edeltäjäni, jotka ovat yllä mainitusta pohjatyöstä merkittävän osan tehneet. Erityisesti nostaisin tässä Minna-Maaria Laxin, jonka peräänantamattomalla asenteella saimme vietyä läpi erityisesti tautiluokitusmuutoksen ja kirjauksen tasa-arvolakiin. Tuota edeltävällä ajalla Dreamwear Club ry:n perustaja Helga nosti myös erittäin tarmokkaasti transvestiittien oikeuksia esiin 1990-luvulta lähtien.
Ihmisoikeustyö on yleensä luonteeltaan monien toimijoiden yhteistyötä. Itse olen saanut tehdä sitä erinomaisten kumppanien, kuten Setan, Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen, Amnestyn Suomen osaston, muiden transjärjestöjen ja kussakin tapauksessa vastuussa olevien viranomaisten kanssa. Ihmisoikeustyöksi lasken mitä suurimmassa määrin koulutustyöni yhdenvertaisuuden edistämiseksi, joka sekään ei onnistu ilman työelämän yhteistyötahoja.